Niin.. Kaikki mikä syntyy, myös kuolee.. Niin kukka joka kesän ensimmäisinä päivinä venyttelee kohti aurinkoa, se syksyllä kuihtuu ja kuolee pois. Niin puu joka versoaa ja kasvaa ja kehittyy -jopa satoja, tuhansia vuosia, niin sekin kuolee pois. Niin puro, joka virtaa iloisesti auringon säteiden tarttuessa sen pintaan, sekin muuttaa olomuotoaan. Haihtuu joskus pois.

Kaikki kuitenkin jättävät jälkeensä muistoja. Ensi kesänä tulee taas uusia kukkia. Ensi kesänä puun paikalle voi kasvaa jotain vielä ihanempaa. Puro taasen jättää jälkeensä noron, mistä huomaa; siinä on ollut joskus vettä, elämää...

Samalla lailla myös pieni, pelokas olento saapuu minun luokseni. Koemme yhdessä ihania hetkiä; Vessapaperin silppuamista, lattialla vipellystä, lehtien jyrsimistä, päiväunia, meluisia öitä, jolloin tuo pieni otus vipeltää täysiä juoksupyörässä, kolisevassa ja natisevassa sellaisessa. Yhtäkkiä sitä sitten huomaakin. Päiväunet alkavat venyä todella pitkiksi, pieni olento laihtuu, valveilla olokin on yhtä unissakävelyä, aistit eivät toimikkaan enää yhtä hyvin kuin ennen... Sitten se tapahtuu.. Rapistelen puruja, mutta kukaan eitule katsomaan. Koputtelen mökkiä, mutta kukaan ei liikahdakkaan. Nostan mökin pois.. ja siinä sinä olet. Näyttää kuin nukkuisit vain oikein syvää unta.. Hetkinen! Liikahditko sinä? Turkkisihan tuntuu vielä ihan lämpimältä? Ei. Suruissaan sitä vain aistit temppuilevat... Sitten kyyneleet kirpoavat silmiini. Nukkunut pois... Näytät niin levolliselta.. niin pehmeältä, niin lämpimältä.. Mutta silti olet aivan kylmä. Olet nukkunut pois. Olet tavalliseen tapaan mennyt nukkumaan.. Mutta siitä unesta et olekkaan enää herännyt.

Hyvästi rakas.. Sinua tulee iso ikävä.. Oma pikku Tiikeri..</3

Kello on jo 12 yöllä. Äiti yrittää lohdduttaa minua. ''Voi kultapieni.. Saat itkeä jos tuntuu siltä, saat huuta ja raivota, saat olla vihainen.. Jos se vain helpottaa, niin siitä vain'' Ja kyllähän minä itkenkin. Paljon. Mutta miksi ihmeessä huutaisin? Miksi raivoaisin? Ja mille olisin vihainen?  Luontoäidillekkö, kun hän oli tullut ottamaan vain omansa takaisin? Ehei.. en ole vihainen kenellekkään. Tulen kyllä varmasti itkemään. Mutta silti hymyssäsuin. Muistellen sitä ihanaa aikaa, mikä minulla ja Tiikerillä oli.

Muistot.. Ne eivät haihduminnekkään... Kyyneleet kyllä kuivuu ja koko mieltä riepotteleva suru haihtuu ajan myötä. Mutta muistot, ne eivät katoa minnekkään. Ne on ja pysyy. Aina. Sen olen oppinut elämässäni.

Muistellen ihanaa rakasta Tiikeriäni<333 -Sara-

Ikävä..</3